Eilinen kirjoitus on vähän lapsellinen purkaus. Ei oikein ajatus kulkenut paremmin, niin siitä tuli tuollainen kiukuttelukirjoitus, jossa en kehittänyt asioita pidemmälle.

Yksi asia, mikä minuu vaivaa todella paljon ranskalaisissa, on niitten tietty etäisyys ja varautuneisuus. Tai ainakin miun tuntemissa ihmisissä on kyseisiä piirteitä. Suomalaisia moititaan aina juroiksi ja hiljaisiksi, joilta ei small talk onnistu. Jos miulta kysytään, niin mieluummin olen suomalaisen seurassa kuin turhia höpöttävän ranskalaisen, joka pelkää puhua asioista suoraan ja halata. Olen nimittäin huomannut, että ranskalaiset eivät yleensä uskalla puhua tunteistaan, koskettaa saati halata. Suomessa olin turhautunut, sillä tunsin, että temperamenttinen ja räiskähtelevä luonteeni ei sopinut kuvaan, mutta täällä kyllä ahdistaa se, että ei voi esim. halata ihmisiä eikä sanoa asioita suoraan. Ja kuitenkin eteläeurooppalaisista saa sellaisen kuvan, että ne sanovat asiat suoraan liikoja ajattelematta ja sanomisia mietitään vasta jälkeenpäin (kuten miulla on tapana...*punastus*). Kyllä nämä osaavat keskaria näyttää ja huutaa liikenteessä tai saada raivarin kaupankassalla, mutta ystävien tai perheen kesken ollaan sitten jotenkin "siveellisempiä". 

Kun tulin ensimmäistä kertaa Ranskaan 7 vuotta sitten, tuntuivat poskipusut todella vaivaannuttavan intiimeiltä. Nyt annan poskipusuja kaikille ja ne tuntuvat etäisiltä. Kaipaan halaamista! Täällä ei vain kukaan halaa ja se on surullista. Viime viikolla (?), kun käytiin esittämässä surunvalittelut ystävälle, jonka äiti oli juuri kuollut, ojentaessani kukkapuskan halusin halata, kuten tekisin ystävilleni Suomessa. Tämä kyseinen ystävä taas ei ja tilanne oli outo, koska hän halusi väkisin poskipussata ja mie halata ja näin tapahtui kaksi kertaa. Sitten kun juteltiin hautajaisista ja muusta, niin hän oli jotenkin koko ajan selittelemässä, kuinka oli itkenyt paljon ja "no, se nyt on normaalia"..."Tottakai se on normaalia, itke nyt hyvä ihminen! Oon tässä kuuntelemassa, anna tulla!" ajattelin mielessäni ja ahdistuin. En tietenkään ollut pääosassa, mutta tuntui jotenkin niin oudolle, kun toinen oli kuin jäätä ja jotenkin nolona samalla.

Juttu jatkuu...Kullalla on myös jotenkin oudot välit -siis miun mielestä oudot - ystäviinsä. Ne tuntevat toisensa 16-vuotiaasta asti ja ovat kokeneet paljon kaikenlaista yhdessä, mutta ovat silti jotenkin etäisiä. Ja näihin lähimpiin ystäviin kuuluu kuitenkin kaksi tyttöä ja yksi poika (siis kaksi naista ja yksi mies ;)...), mutta niitten tyttöjenkin kanssa oleminen on sellaista aika pinnallista. Ne ei vaan puhu asioista sillä tavalla "syvällisesti" ja mie en ymmärrä miten se on mahdollista. Aina kun tavataan niitä, niin jutut on vitsailu- ja hyvää päivää, kirvesvartta -tasolla. Usein kyllä keskustellaan ihan asioista, mutta omista jutuista ei niinkään. Porukassa on kuitenkin sairautta, ensimmäisen lapsen syntymää, kulttuurieroja (tytöt on espanjalaisia syntyjään) jne. joista nyt saa syvällisiä keskusteluja tunneiksi, mutta ei. Kulta sanoo aina, että ei halua "kertoa elämäntarinaansa" ja että ei halua vaivata ystäviään ongelmillaan. Siis mitä, sitä vartenhan ystävät on olemassa, että yhdessä jaetaan elämän ilot ja surut! Mie saan sitä aina patistella soittamaan ystävilleen ja kyselemään kuulumisia ja kaikki tämä on resiprookkista. Ei toinenkaan osapuoli ole yhtään sen halukkaampi puhumaan "oikeista asioista". Mie en vaan voisi olla noin pinnallinen, en mitenkään.

Viime viikolla sattui muuten yksi aiheeseen liittyvä juttu, joka vähän hätkäytti. Miulla oli iltaitkutuokio menossa, koska olin saanut viestin kaverilta, joka toi taas koti-ikävän pintaan. Mitä teki Kulta? Veti herneet nenään, koska mie "vain itkin" enkä kiinnittänyt siihen huomiota! Voitteko kuvitella! Se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota vaikka olin lukenut sen ihanan viestin sille ja sen jälkeen ruvennut vollaamaan eli konteksti oli siis selvillä. Myöhemmin pienen mykkäkoulun jälkeen mie kysyin, että miksi se ei lohduttanut. Kuulemma se ei tiennyt, mitä tehdä! Eihän tuollaista ole olemassa! Mie sitten valistin sitä asiasta, jonka luulin olevan universaali: kun toinen ihminen on surullinen ja itkee, riittää vain kuuntelu ja halaus! Yksinkertaista, eikö? Välillä minuu huolestuttaa tuo Kulta, kun se on niin ranskalainen...