En tiedä, miten voisin kiittää teitä kaikkia ihania, tuttuja ja tuntemattomia, kauniista ja kannustavista sanoista, joita olette jättäneet edellisen postaukseni kommenttilaatikkoon. Halaisin teitä kaikkia, jos se vain olisi mahdollista. :)

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että eilen oli huono päivä. Oli ihana huomata, että kukaan ei ruvennut kommenteissaan säälimään, sillä en mie mitään sääliä kaipaa. Viisi vuotta sitten tein täyskäännöksen elämässäni - valitsin järjen sijasta rakkauden ja siihen valintapakettiin kuului väistämätön maan vaihto. Elämä on yhtä valintojen tekemistä ja ne valinnat on kestettävä. Kertaakaan en ole katunut omaani, siis tätä viimeisintä, mutta se ei tarkoita kuitenkaan, että elämä täällä jotenkin helpompaa olisi. 

Omasta perheestä, sukulaisista ja ystävistä erossa oleminen on kaikista vaikeinta. Kun ei voi olla missään mukana: lakkiaiset, häät, synttärit jne. tulee ja menee ja usein ei edes yhtä kuvaa niistä näe. Ystäville syntyy lapsia eikä näe niitten kasvavan. Isovanhemmat vanhenee, sairastuu, kuolee. Huoli omista vanhenevista vanhemmista on sydäntäraastava ja syyllisyys siitä, ettei ole paikalla elämässä heidän kanssaan on tuskallinen vaikka tietääkin, että se on toisaalta turhaa. Puhelimen soitto on aina huolestuttava ja varsinkin illalla, sillä mitä jos? Ikävän uutisen saavuttaessa sitä laskee ensiksi tunteja - monelta olen perillä, jos nyt hyppään koneeseen - ja lopulta rahoja - monta kuukautta teen töitä maksaakseni nämä monen tonnin  liput.

Kaikki kuulumiset ja uutiset kotoa ovat tervetulleita ja joskus meinaa herne tuppautua nenään, jos jotain asiaa ei ole kerrottu ajallaan. Koska kaikki, siis aivan kaikki on tärkeetä. Sitten ärsyttää se, että nykyisin on niin paljon erilaisia helppoja, nopeita, halpoja, jopa ilmaisiakin kommunikointivälineitä, mutta silti yhteydenpito on niin vähäistä. Ja siis itsekin olen tässä asiassa aivan surkea! Toista oli silloin joskus ennen kännyköitä ja meilejä ja pelejä, kun ihmiset kirjoitti kirjeitä. Voi vitsi, miten mie kaipaankaan kirjeitä, mutta tuskinpa enää osaan sellaista edes kirjoittaa.

Tärkeintä kuitenkin on se, että tietää, että jossain joku ajattelee ja rakastaa. Mie olen siitä niin kiitollinen. Ja ajattelen ja rakastan takaisin. Aina.

PS. Eilinen ikävä olo helpotti, kun sain kauan odottamani puhelinsoiton. Kiitos. Tiedät kuka olet. Rakastan sinua niin paljon.