Kohta viikko töitä takana ja olo on kuin rekan alle jääneellä. Univaikeudet alkoi sitten samantien töitten kanssa. Ongelma ei siis ollutkaan öisin ovia raapivat kissat, jotka nykyisin saavat mennä ja tulla miten haluavat makkarin ovelle asennetun lapsiportin ansiosta. Taitaa olla pikemminkin stressi kyseessä, sillä aamuyöstä kun herään, niin alan ajatella kaiken maailman asioita ja vilkuilla kelloa. Huolenaihe number 1 on grrradu, kuinkas muuten. Niin, nyt saavat kaikki halukkaat sanoa yhteen ääneen:"Mitäs minä sanoin!" ja "Olisit heti tehnyt sen alta pois!". Nyt saa ruoskia, lyödä, potkia persiille - ihan mitä vaan, sillä olen todellinen idiootti. Piste. (Terveisiä kotiin...) Aika on niin kortilla kun se vain voi olla ja ahdistuksen määrää en voi kuvailla. Nyt ei auta enää taivastelu ja stressaantuminen, vaan on oikeasti alettava hommiin. Olen antanut itselleni aikaa ensi vuoden tammikuuhun. Silloin pitää gradun lähteä pikapikaa Turkkuseen proffalle tarkistukseen. Toinen piste.

Tänään alkoi meidän perheessä kahden viikon ihmedieetti. Kullan kanssa päätettiin ottaa radikaalit keinot käyttöön, sillä iän myötä läskinkin koostumus muuttuu jotenkin "tarrautuvammaksi" eikä vanhat, hyvät teiniajan keinot enää päde. Äiti ja Iskä olivat kokeilleet Antti-sedältä saatua kahden viikon kuuria ja todenneet sen hyväksi. Heiltä lähti yhteensä noin 13 kiloa pois eikä takaisin ole tullut paljoakaan. dieetin tarkoituksena on muuttaa aineenvaihduntaa ja kallisarvoisessa ohjepaperissa sanotaan, että seuraavien kolmen vuoden aikana ei pitäisi kiloja tulla lisää. Viil sii. Joka tapauksessa tämän aamuinen aloitus oli tyly: aamupalaksi vain kahvia tai teetä. Näen jo silmissäni lounaaksi sallitut kaksi keitettyä kananmunaa ja lautasellisen kurkkua. Mjam mjam... :(

Muista kuulumisista sen verran, että hotellin avajaisten kunniaksi saimme Kullan kanssa käydä päivystävällä eläinlääkärillä. Nessiä oli lenkillä tai kotona, ei tietoa, ilmeisesti pistänyt joku pöppiäinen ja kotiin palatessa illalla minua oli ovella vastassa kauniin ja siron basenjin sijasta itse koiramaailman Rocky Balboa! Ressukan huulet, kuono ja silmät olivat turvonneet vähintään viisinkertaisiksi ja koiruliinia oli vaikea tunnistaa omaksi. Soitto SAMU:lle (yksi paikallisista hätänumeroista), josta annettiin päivystävän ell:n numero, koira takapenkille, Kulta rattiin ja räikköstyylillä Nîmesiin. Nepukka sai kortisonia suoneen ja antibioottia peppuun. Tabuja mukaan, muhkean sekin allekirjoitus ja hieman hitaammin kotiin. Kulta meni vielä takaisin töihin ja me turpeanaamiasen Nepukan kanssa kotiin. Kotiin saavuttua Nessi oli kuin riivattu: sätki ja puri tassujaan, jotka olivat tulikuumat ja punaiset, raapi ovia, vinkui ja etsi piilopaikkaa. Se meni kaksi kertaa heittämällä makkarin lapsiportin yli ja yritti kaivautua meidän sänkyyn. Kun yritin ottaa sitä kiinni, se murisi ja yritti purra. Se ei antanut koskea ollenkaan. Itku kurkussa soitin takaisin ell:lle, joka ensin löi luurin korvaan ja toisella kerralla vain totesi olevansa kiireinen ja että mitään hän ei voisi tehdä, vaikka toisimmekin Nessin vastaanotolle takaisin. Hälytin Kullan kotiin, joka soitti taas yhdelle toiselle päivystävälle, joka rauhoitti meitä sanomalla Nessin saaneen hänen mielestään täsmälleen oikeat piikit. Olin jopa Skypellä yhteydessä T:n kanssa, jolla on aina ollut koiria, ja hän ehdotti Nessin tassujen suihkuttamista viileällä vedellä. Näin tehtiin ja se auttoi! Nessi rauhoittui ja sammui lähes samantien kuin saunalyhty. Kullan kanssa saatiin syödä rauhassa - kello 22.30 - ja hieman huokaista. Olimme molemmat väsyneitä ja helpottuneita, mutta samalla ajattelimme jo tulevaisuutta. Jos meidän koira ja kissat saa meidät täysin sekaisin huolesta, niin mihin tilaan saisimmekaan itsemme, jos kyseessä olisi ihmislapsi?