Jos joku ei sitä vielä tiennyt tai ymmärtänyt tätä blogia luettuaan, niin miulla on ollut kulttuurishokki täällä Ranskassa. Käytän perfektiä, sillä tunnen nyt vihdoinkin kulttuurishokin helpottavan ellei kokonaan häipyneen minua riivaamasta. Mutta ei se sitä tarkoita, että tämä blogi tulisi nyt olemaan täynnä ylistyskirjoutuksia Ranskasta, ranskalaisista ja ranskalaisesta kulttuurista. Ehei, blogi pysyy "kriittisenä" ja aion jatkaa valitusta ja vuodatusta eli jos jotakuta kiinnostaa ylistyspuheet ja hajuttomatmauttomat matkaselostukset, niin voitte lainata Helena Petäistön kirjoja tai lukea muitten positiivisempia blogeja. Nii. Mie oon tämmönen ikuinen valittaja ja tyytymätön - ottakaa tai jättäkää -, mutta ainakin pystyn jo näillä ikävuosilla sen myöntämään.

Asiaan. Mie olin aina ajatellut, että kultturishokki ei minuu, reippauden multihuipentumaa ;), koske. Koskaan aikaisemmin ulkomailla ollessa en ollut kokenut mitään kulttuurishokkiin viittaavaa, mutta Ranskaan muutettuani se sitten iski ja pahasti. Toisaalta nyt kun näin jälkeenpäin ajattelen, niin taisin kuitenkin Belgiassakin asuessani kärsiä kulttuurishokista, mutta en vain sitä tunnistanut itsessäni tai sitten en vain suostunut sitä itselleni myöntämään. Nimittäin täysin rinnoin Belgiasta ja uusista kokemuksista nauttimisen sijaan hengailin lähinnä vain kamalan aupair-perheeni kotona ja vain nukuin. Kilojakin tuli älyttömästi lisää, koska Belgiassa jos missä voi murheensa hukuttaa vohveleihin, suklaaseen ja fritteihin alkoholin sijaan. No, tulihan sitäkin nautittua, varsinkin maailmankuuluja belgialaisia oluita, ja välillä vähän liikaakin.

Ranskassa vaivuin melkeinpä heti kulttuurishokin syövereihin. Tämä yhteiskunta vaikutti miusta heti jotenkin niin turvattomalta ja julmalta. Olen kyllä sitä mieltä edelleenkin, mutta oma turvallisuus kun ei tunnu olevan uhattu, niin en jaksa paljon huolehtia muitten. Niinpä, maassa maan tavalla. Moni ei varmastikaan ole kanssani samaa mieltä, mutta nämä ovatkin minun subjektiivisia mielipiteitäni, mutta ranskalainen yhteiskunta ja sen myötä mentaliteetti on varsin itsekeskeinen. Oma hyvinvointi on tärkeintä ja kaikki yhteinen hyvä on vain minulle ja muista viis. Vapaamatkustajuus rehottaa kaikkialla, varsinkin veroissa ja sosiaaliturvassa, ja se on niin yleistä, että sitä ihmettelee, kuinka tämä maa on edes pystyssä. Helsinkiin muuttanut Mussuliinikin on kirjoittanut aiheesta ja tuon jutun luettuani ajattelin:"Niin tyypillistä ja niin totta!". Pimeä työvoima on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, mutta kaikki kuitenkin valittaa korkeista veroista ja sosiaaliturvamaksuista. Naivi suomalainen blondi ei tajua ei.

Turvattomuuden tunne on läsnä koko ajan, tosin nyt jo onneksi hieman laimeampana. Ehkä se tulee siitä, että olen täällä niin yksin, vaikka aviomies Kulta onkin maailman ihanin ja turvallisin ihminen, mutta perhe ja ystävät ovat niin kaukana. Toisaalta tieto siitä, että voin aina palata Suomeen, jos kaikki jostain syystä menee pieleen, on psykologisesti hyvin lohduttava. Olen paljon miettinyt, mistä tuo turvattomuuden tunne tulee ja päätynyt siihen, että se tulee ranskalaisten tavasta suhtautua ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin. Täkäläiset ovat mielestäni hyvin epäluuloisia muita ihmisiä kohtaan, sillä kehenkään ei voi luottaa. Hyvä esimerkki on talonrakennusprojektin järjestys: melkeinpä jo ennen perustuksia rakennetaan korkea kiviaita tontin ympärille ettei kukaan vaan tule jo heti rakennusvaiheessa tunkeilemaan. (Mie tykkään katsella - lue: tirkistellä - ihmisten pihoja ja taloja, mutta täällä tuota ei voi harrastaa, koska kiviaidat on tiellä...) Vasta muutettuani tänne, ostimme Kullan kanssa uuden vaatekaapin, joka tuotiin meille kotiin ja koottiin saman tien paikoilleen. Kulta käski miun mennä kesken työpäivän vahtimaan kokoajamiehiä, etteivät vaan varasta mitään tai soita kavereilleen meijän omaisuuden yksityiskohdista. Mie olin ihan järkyttynyt:"Ei kai nyt ammattimiehet varastele ihmisten kodeista mitään! Joku raja sentään!" Mihin Kulta tokaisi:"Nyt ei ollakaan Suomessa." Kulta sai valitettavasti miut jo heti alussa traumatisoitua ja istutettua minuun epäluuloisuuden ranskalaisia kohtaan. Kulttuurishokkihan lëhtee yleensä pelosta ja epäluulosta uutta ja vierasta kulttuuria kohtaan. (Kaikki on siis Kullan syytä ;).)

Mutta kuten alussa jo kerroin, niin nyt tuntuu helpottavan. Koin pienoisen ahaa-elämyksen pari viikkoa sitten, kun oltiin Velipojan ja Tytön kanssa Cap Costièresin jättiostoskeskuksessa shoppailemassa. En enää nähnyt vain rumia ja epämiellyttäviä ranskalaisia, vaan myös kauniita ja komeita, hymyileväisiä ranskalaisia. Eikä paskakaan haissut enää joka paikassa. Jopa ranskalainen musiikki alkaa kuulostamaan niin hyvältä, että aion hommata mm. Diam'sin, Aminen ja M. Pokoran levyt tai ainakin imuttaa ne netistä...