Tekisi mieli ryhtyä kettutytöksi täällä uudessa asuinmaassa. Lähes joka fransmannilla on elukoita, mutta niitä pidetään sitten ihan miten sattuu. Ja tietenkään mitään eläinsuojelulakia täällä ei tunneta. Kaikista törkein uutinen oli eilisen lehdessä, jossa kerrottiin Teknival-ravefestareilta löydetyn noin 15 kuollutta koiraa. Huumediilerit olivat syöttäneet koirilleen huumepötköjä ja sitten festarialueen sisäpuolella viiltäneet niiltä mahat auki saadakseen huumeet myyntiin. Kuvitelkaa! Miten joku voi tehdä tuollaista ?!?!?

Meidän kylässä on melkein jokaisella asukkaalla ainakin yksi kissa tai koira. Kissat ovat tietysti ulkokissoja, joita ei ole koskaan rokotettu tai tunnistemerkitty saati sitten kastroitu tai steriloitu. Vahinkokissalapsia on siis kadut täynnä. Koiria pidetään aidatuilla pihoilla ja yleensä niitten ainoa kävelylenkki on sunnuntainen metsästysretki isännän kanssa. Taidan valehtelematta olla ainoa tässä kylässä, joka a) ulkoiluttaa koiraansa hihnassa  ja b) tekee sen 5 kertaa päivässä.

Irtokoiria ja -kissoja näkee harva se päivä ja koskaan ei voi tietää, ovatko ne karanneet vai hylätty. Kullan sedän vaimo pitää meidän kylässä löytöeläinkotia ja tietysti aina kesäisin lasten kesälomien alkaessa uusia hylättyjä karvaturreja alkaa päätyä hänen luokseen. No, tuotahan nyt tapahtuu Suomessakin eli se ei ole millään tavalla pelkästään ranskalainen ilmiö. Mutta tuntuu vain, että täällä kynnys lemmikkieläimen ottamiseksi on matalampi kuin Suomessa, sillä myydäänhän täällä esim. koiria eläinkaupoissa ja näin ollen myös lemmikin hylkääminenkin on helpompaa. Kullan sedän vaimon oven taakse tuodaan koiria ja kissoja harva se päivä ja ihmiset heittää niitä jopa kaksimetrisen kiviaidan yli ajattelematta ollenkaan, mitä voi olla aidan toisella puolella.

Meidän karvajaloista Lily ja Choko ovat peräisin kylän löytöeläinkodista. Choko oli entinen siitosuros, jolla sen entinen kasvattaja ei tehnyt enää mitään. Me emme tiedä sen menneisyydestä muuta, mutta ilmeisesti sitä on kuitenkin kohdeltu ihan hyvin, koska luottavaisempaa ja kiltimpää kissaa saa hakea. Hännänpäästä siltä tosin puuttuu pala, mutta se nyt voi olla ihan synnynnäinen epämuodostuma. Lily on maatiaiskissa, joka seitsemän sisaruksensa kanssa oli hylättynä päätynyt löytöeläinkotiin. Kullan setä toi eräänä aurinkoisena marraskuun aamuna kolme naaraskissanpentua meille näytille ja noista kolmesta valitsimme Lilyn sen uteliaan ja kiltin luonteen vuoksi. Lily-reppana oli kirppujen peitossa ja kissaflunssan kourissa, mutta pääsi niistä eroon heti seuraavana päivänä eläinlääkärin luona. Kullan kanssa ollaan ajateltu kloonata Lily, sillä sen luonteista kissaa harvoin näkee. Sitten on tuo koira, Nessi, joka on syntynyt hopealusikka suussa. Se ei tiedä mitään hylkäämisistä tai kaltoinkohtelusta ja sen kyllä huomaa. Se on niin kiittämätön. Joka tapauksessa, meidän elukoilla on ollut onni matkassa. Ne ei vaan sitä tiedä. Kaikki kolme syö parhainta mahdollista ruokaa; niillä on leluja, koreja ja peittoja ihan kokoelmaksi asti; heti, kun on jotain epänormaalia havaittavissa kiikutetaan el.lääkäriin. Miun mielestä se on niin, että jos eläin otetaan, niin siitä pidetään myös huoli. Eikä niin, että jos rahat on loppu, niin jätetään koira moottoritien taukopaikalle tolppaan kiinni, koska halutaan ostaa ennemmin itselle naudanlihapihvi kuin koiralle ruokaa. Näin se täällä usein menee.