Omaa hautaani kaivan hiljalleen. Minkäs teet, kun ei ota hellittääkseen tuo särky. Viikon päästä pitäisi palauttaa yhden verkkokurssin lopputyö, joka on enemmänkin kuin lapsenkengissä; tänään pitäisi kommentoida kolmea tieteellistä artikkelia netissä, joista yksi on vasta luettu; silitettävä pyykkivuori sen kuin kasvaa; yksi Ikean lasivitriini pitäisi vielä kasata; kissojen rakas kiipeilypuu pitäisi korjata...Ja mitä tein tänään taas? No, nukuin sellaiset 3 tunnin päikkärit eikä mikään noista edellä mainituista edistynyt yhtään.

Äiti ja Iskä haluaa lapsenlapsia. Mihin väliin mie sellaiset mahduttaisin? Ja kuka niistä pitäisi huolen, kun niitten äippä vain nukkuisi päikkäreitä? Ei hyvää päivää. Liikaa paineita miun elämässä vaikka suurin osa taitaa olla itse kehitettyjä.

Tästä tulee nyt tämmöinen valituspostaus. Vaikka taitaahan noita olla muutama jo aiemminkin. Miulla on niin kova ikävä Kotiin - Pohjois-Karjalan metsiin, välimalleuden luvattuun maahan. Tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta mie oon sitä mieltä, että...Enpäs sanokaan. Tai sanon. Mutta ei saa käsittää väärin! Kullan kanssa on maailman parasta olla eikä se ole todellakaan mikään ongelma. Kultaa en vaihtaisi mihinkään, mutta tuntuu rangaistukselta olla kaukana perheestä ja ystävistä. Mutta kaikkeahan ei voi saada ja miun on nyt vain tyydyttävä tähän. Valinnat on kestettävä. Milloin sitä oppii arvostamaan sitä mitä jo on? Kai se todellakin on niin, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Ei teidän tarvitse sääliä. Mie vain haluan sanoa kaikille niille, jotka tietävät olevansa niitä tärkeitä ja rakkaita, että jos miulle annettaisiin nyt toinen mahdollisuus, niin arvostaisin kaikella tapaa enemmän ystävyyttä ja rakkautta ja antaisin sen näkyä paljon suuremmasti. *kyynel ja hymy*