Olin eilen ensimmäistä kertaa ranskalaisissa hautajaisissa. Vainaja oli Kullan lapsuudenystävän isä - aivan herttainen, kiltti mies, josta pidin todella paljon. Rauha hänen sielulleen. Hän nukkui pois viikko sitten tiistaina pitkän sairastamisen uuvuttamana.

Täällä vainajat haudataan hyvin nopeasti, 4 - 5 päivää kuoleman jälkeen ja tässä tapauksessa viikko oli kaikista (paitsi miusta, sanomattakin selvää) hirvittävän pitkä aika. Mielestäni kaikki näihin kyseisiin hautajaisiin liittyvä oli suomalaisesta näkökulmasta sekavaa ja hämmentävää. Vaikka en ollut kyllä ainoa, sillä Kultakin oli hieman hämmentynyt - soittaako heti vai seuraavana päivänä vai mennäkö esittämään surunvalittelut yhdelle parhaista ystävistään muutaman päivän päästä, jotta ystävä saisi hieman aikaa toipua shokista? Koko surullista uutista surannut päivä vietettiin epätietoisuudessa varsinkin, kun tuppukylän "kuolemankello" ei soinut. Mitä sekin tarkoitti?!? Kun joku kyläläisistä on kuollut, siitä tiedotetaan soittamalla kirkonkelloja tietyllä tavalla, mutta tällä kertaa kellot eivät soineet. Lopulta illallisen jälkeen Kulta soitti ystävälleen  ja sai tietää, että viikon kuluttua olisi hautajaisseremonia kylän kirkossa, jonka jälkeen lähiomaiset saattaisivat vainajan krematorioon. Polttohautaus merkitsee Ranskassa sitä, että hautajaisiin osallistuvat eivät saa tuoda kukkia tai kukkaseppeleitä. Lesken ovella oli lappu, jossa luki, että vainajan omaiset eivät ota vieraita vastaan. Kaikesta kävi ilmi, että surunvalitteluja otettiin mahdollisimman vähän vastaan. Itse olisin mennyt lesken luona käymään pikaisesti kukkapuketin kanssa kuten Suomessa on yleensä tapana, mutta nyt en uskaltanut. Ajattelin tällä kertaa kunnioittaa maan tapoja ja olla kerrankin kapinoimatta näiden mielestäni välillä niin tunneköyhien ja asosiaalisten ranskalaisten tapoja vastaan. Kun kuitenkin nämä ihmiset, joista niin kovasti pidän, olivat niin halunneet.

Eilinen hautajaispäivä oli kaunis ja aurinkoinen. Kulta ja mie kiiruhdettiin kesken aamun töiden muutama kymmenen metriä kirkon eteen, jossa moni vanha kyläläinen ja vainajan omaiset jo olivat. Näky oli varsin erikoinen ja hellyyttäväkin: joukko pieniä ihmisiä pienen kirkon edessä keskellä tuppukylää. Aivan kuin elämä olisi yhtäkkiä pysähtynyt. Moni oli ottanut maanantaiaamunsa töistä vapaaksi. On kunnia-asia olla läsnä jonkun kyläläisen hautajaisissa. Kunnioituksesta ei kuitenkaan voinut puhua ainakaan suomalaisesta näkökulmasta, kun tarkasteli hautajaisväen vaatetusta. Harvalla oli mustaa päällä  (taisimme olla Kullan kanssa kaksi yhdenkädensormilla laskettavista mustiinpukeutuneista ihmisistä) ja jopa vainajan lähisuku oli ei-mustissa. Suurin osa ihmisistä oli pukeutunut ihan normaaleihin arkivaatteisiin tyyliin farkut ja t-paita. Kaikista pahiten minuu järkytti vainajan oma tytär miehensä kanssa, jotka olivat pukeutuneet kuin iloiselle metsäretkelle.

Itse seremonia oli ihan tavallinen ehtoollismessu. Pappi mainitsi muutamalla lauseella vainajan puheessaan, mutta muuten hänet jätettiin rauhaan. Pienen kirkon ollessa kyseessä ei virsiä laulanut kuoro saati sitten maallistunut seurakunta, joten pappi napsautti aina virsikohdassa sterkoista musiikin soimaan. Kolehti- ja ehtoollisvirren se katkaisi ilman vaimennusta sillä hetkellä, kun em. asiat oli toimitettu. Ja meikäläinen, kanttorin tyttärentytär ja muusikon tytär, kiemurteli puisessa penkissä! Ainoastaan kylän vanhat aktiiviset seurakuntalaiset, joita on ehkä kourallinen, lauloivat ja osallistuivat liturgiaan. Isä Meidän -rukoustakaan ei lausunut kuin hyvin harva. Ranskassa seurakunnat elävät ulkopuolisten lahjoitusten ja kolehtien varassa, sillä valtio ei avusta niitä valtion ja kirkon ollessa erillään. Joka tuppukylässä on kirkko, mutta harvassa on omaa pappia. Meijänkin pappi on usean muun tuppukylän pappi ja sen takia esim. sunnuntaimessua ei enää ole vaan meijän viikonloppumessu pidetään lauantaina klo 18.

Seremonian päätteeksi pappi ilmoitti, että omaiset eivät ota vastaan surunvalitteluja kuten yleensä on tapana. Kirkon oven ulkopuolella oli hautaustoimiston toimittama kirja, johon sai jättää surunvalittelunsa. Me ei ehditty, sillä se vietiin pois samalla kyydillä kuin vainaja. Onnistuimme kuitenkin tapaamaan lesken, hänen tyttärensä miehineen ja vainajan veljen ja esittämään näille pikaisesti surunvalittelumme. Ei siinä kuitenkaan halailtu tai mitään, poskipussattiin vaan ja sanottiin "otan osaa". Kullan lapsuudenystävää perheineen ei nähty ollenkaan ja myöhemmin paljastui, että he olivat autossa odottamassa kirkon takana, että hautajaissaattue lähtisi krematoriota kohti. He eivät ilmeisesti halunneet tai jaksaneet kohdata ketään.
Hyvin nopeasti hautajaissaattue lähtikin pois paikalta ja me muut jäimme vielä hetkeksi kirkon eteen auringonpaisteeseen juttelemaan. Henkilökohtaisesti tunsin itseni turhautuneeksi, sillä olisin jollain tavalla halunnut jakaa surua lähiomaisten ja ystävien kanssa sekä muistella vainajaa kuten Suomessa on tapana hautajaiskahveilla. Mutta maassa maan tavalla.